Loppuaika

Noniin... Jokseenkin venähti tämä viimeinen päivitys. HUPS! :D Lähdettyäni Athertonista minulla oli jäljellä enää vain reilu viikko Australiassa. Kuten aiemmin vihjasinkin, niin viimeisenä etappina kävin tutustumassa Australian erämaahan. Lopulta palasin Sydneyyn, jossa en huonon nettiyhteyden takia päässyt päivittämään blogiani ennen lentoani takaisin Suomeen. Kotiinpäästyäni olen taas ollut melko kiireinen, niin blogiraapustelu on jäänyt vähemmälle huomiolle.

Tahtoisin kuitenkin kertoa tuosta viimeisestä isommasta reissustani, joka kruunasi koko kesän! Lensin Cairnsistä katsomaan kuuluisaa Australian outbackiä ja erämaata. Keskellä erämaata seisoo Uluru - yli 300 metriä korkea ja ympärysmitaltaan 10 kilometriä suuri hiekkakivi. Uluru (tai Ayer's Rock) oli kyllä henkeäsalpaava näky jo lentokoneesta. Katselin sitä maanantaina pariltakin eri näköalapaikalta hotellikeskittymän alueella, joka on siitä useamman kilometrin päässä. Vaikutuin myös itse erämaan luonnosta, koska se vastaa kaikista eniten sitä mielikuvaa, mikä minulla oli Australiasta. Hiekka on järjettömän punaista, luonto on karua ja päivät kuumia (tiistaina oli +34 lämpöastetta).

Desert Oak = Aavikkotammi

Ulurun "läheisyyteen" on rakennettu pieni asukas-, ja turismikeskittymä, jota kutsutaan Yularan kyläksi. Alue on hyvin tiivis, ja "keskustaan" käveli hostelliltani vartissa. Keskustasta löytyy posti, kauppa, pari kahvilaa ja ruokapaikkaa, käsityöliikkeitä ja matkamuistomyymälä. Kylässä järjestetään päivittäin turisteille ilmaisohjelmaa. Lomalaiset saavat muun muassa katsella aboriginaaliryhmän tanssiesitystä, kuunnella didgeridoon soittoa tai mennä opettelemaan bumerangin heittoa. Tapasin päivällä varmaan ainoan alueella pysyvästi asuvan suomalaisenkin... :) Hän kertoi, että Yularassa on hyvin tiivis asukasyhteisö ja yllättävän paljon lapsiperheitä. Kylässä on siten myös kirjasto, koulu ja jopa yliopistorakennus. Tapaamisemme oli varmaan enemmän elämys hänelle kuin minulle, sillä alueella pääsee hyvin harvoin puhumaan suomea.

Seuraavana päivänä heräsin ani varhain. Ennen auringonnousua ulkona on niin kylmä, että puin kahdet housut päällekäin... Ajoimme pienellä porukalla matkaoppaan kanssa näköalapaikalle nimeltä Talinguru Nyakunytjaku. Olin etukäteen lukenut vähän huonoja arvosteluja tuosta näköalapaikasta, eikä se oikeastaan ole ihanteellisimmassa paikassa Uluruun nähden jos haluaa saada upeita valokuvia auringonnoususta. Ulkona oli säkkipimeää, mutta saimme sen ansiosta ihastella eteläisen pallonpuoliskon tähtitaivasta ja aamun sarastusta.

Matkaa Ulurulle on tässä yli 20 kilometriä.

Auringonnousu

Nautittuamme nuotion äärellä aamiaista lähdimme ajamaan itse Ulurulle! Vierailu ylitti kaikki odotukseni. Oppaamme kierrätti meitä kahdessa eri paikassa kiven juurella ja kertoi niin Ulurun historiasta kuin alkuasukkaiden uskomuksista.

Hiekkakiven rosoinen pinta.

Puu, jolla on hyvin mielenkiintoinen tapa selvitä kuivassa maastossa.
Se uhraa jonkin oksistaan ja katkaisee sen veden kierron, jotta runko saa enemmän vettä.

Yksi Ulurun monista luolista.

Varjoja oli todella hauska seurata :)

Lempikohtani. Tähän muodostelmaan liittyi alkuasukkaiden tarina pyton-naisesta.

Myöhemmin päivällä kävin muuten vielä ruokkimassa kameleita läheisellä tilalla, joka järjestää kamelivaelluksia Ulurulle. Ne olivat hurjan herttaisia ja lupsakoita. Opin tuolla reissulla, että Australiassa on eniten luonnossaeläviä kameleita maailmassa. Se on aika ironista siksi, että kamelit on alunperin tuotu Australiaan arabimaista, mutta koska niillä ei ole siellä luontaisia vihollisia, niiden lukumäärä on vuosien myötä kasvanut jo pariin miljoonaan.

Keskiviikkona minun oli aika hypätä jälleen lentokoneeseen ja palata sinne, mistä koko matkani alkoi - Sydneyyn. Nina tuli Perthistä asti minua saattamaan! Meistä molemmista tuntui, kuin olisimme palanneet kotiin. Sydney on upea ja eläväinen kaupunki, jossa on aina tekemistä. Kiertelimme kaupungissa pari päivää katsellen lisää nähtävyyksiä, ostellen tuliaisia (sattuipa talviale sopivasti!) ja viettäen mahdollisimman aikaa yhdessä kun vielä ehdimme. Saimme etukupongin Darling Harborissa olevaan IMAX-teatteriin, jossa on ilmeisesti maailman suurin valkokangas. Pakko myöntää, että elokuvakokemus oli juuri niin hieno kuin olen kuullut puhuttavan.

Mario ja Luigi

Nuita kahta tulee ikävä!

Tuntui todella ristiriitaiselta jättää Nina Central stationille ja istua itse alas metrojunaan. On pakko myöntää, että ilman tuota naista minun matkani olisi ollut paljon tylsempi. Ninalla on paitsi erinomainen suuntavaisto, niin myös jalo taito houkutella minut mukaansa kokeilemaan kaikkea uutta ja jännää! Ilman Ninaa en välttämättä olisi uskaltanut koskaan lähteä niin kauas kotoa kokonaiseksi kesäksi. Ninan seikkailuista voi lukea vielä blogissa Vegemitea ja vesinokkaelaimiä - suosittelen! (Ja kommentoikaa paljon, siitä se tykkää.)

Voi hyvin, rakas ystäväni <3

Ihmisistä

Aikani täällä Atherton Travellers Lodgessa lähestyy viimein loppuaan. Olen jo jonkin aikaa miettinyt, miten voisin kirjoittaa yhteenvetävästi kaikesta siitä, mitä elämä täällä on. Sitten huomasin, että minulta on jäänyt kertomatta siitä, mikä on tämän hostellin ydin - sen asukkaat. Haluankin nyt viimeisellä Lodge-pävitykselläni kertoa näistä valloittavista ihmisistä, joihin olen täällä tutustunut.

Matkustaminen ei nimittäin ole minulle vain sitä, että käytetään paljon rahaa ja yritetään päästä katsomaan mahdollisimman monta nähtävyyttä. Minua kiehtoo paljon se, että matkustellessa pääsee tapaamaan niin paljon erilaisia ihmisiä ympäri maailmaa, keskustelemaan heidän kanssaan ja vertailemaan eri maailmankatsomuksia. Toisten kanssa ei koskaan pääse samalle aaltopituudelle, toiset taas rikastuttavat huomaamattaan muiden elämää. Suurinta osaa näistä ihmisistä ei enää koskaan tapaa, mutta jos on onnekas, voi toisten kanssa pitää yhteyttä vielä vuosia tämän matkan jälkeen.

Täällä Lodgessa asuu reilut kolmisenkymmentä henkeä. Suurin osa heistä on italialaisia, ranskalaisia ja saksalaisia. Ensinmainitut eivät todellakaan ole olleet suosikkejani täällä talossa... He ovat äänekkäitä, röyhkeitä ja pihistävät tavaraa muiden ruokalaatikoista. On kuitenkin myönnettävä, että toisinaan heissäkin on puolensa... Eräs hidas sunnuntai-iltapäivä italialaispojat grillasivat takapihalla ruokaa koko porukalle, ja pari viikkoa sitten he ideoivat olumpialaisten innoittamana Athertonin omat olumpialaiset pingisturnauksen merkeissä. Jopa hostellin pitäjät olivat positiivisesti yllättyneitä tästä omatoimisuudesta ja aloitteellisuudesta.

Atherton Olympic Games - Pingisturnaus

Parvekkeelle viriteltiin mahdollisimman monen maan lippuja. (Suomen lippu jäi kovin valkoiseksi.)

Oli mitalit ja kaikki!

Hostellissa on myös paljon aasialaisia, jotka ovat aina tavattoman kohteliaita ja ystävällisiä muita kohtaan. Jokainen heistä tervehtii minua päivittäin, vaikka emme tuntisi toisiamme nimeltä. Heidän kulttuurinsa on toisaalta hyvin erilainen kuin meidän, ja on hauska huomata miten he näkevät arkisimmatkin asiat toisin. He eivät esimerkiksi juo teetä mukista vaan kulhosta, eivätkä he syö perunaa kun eivät tiedä miten sitä valmistetaan.

Olen kuluneen kesän aikana havainnut, että tykkään erityisen paljon irlantilaisten leppoisuudesta (jopa enemmän kun englantilaisista). Olin banaanifarmilla töissä erään irlantilaistytön kanssa, joka piristi jokaista työpäiväämme ja auttoi minua jaksamaan ensimmäisten viikkojen ajan. Hostellissa asuu myös eräs irlantilaispoika, joka vannoo haluavansa matkustaa Suomeen ensi kesänä. Se on ollut ihan huipputyyppi muutenkin. Viime sunnuntaina se laittoi minulle perinteistä irlantilaista pataa, joka muistutti paljon karjalanpaistia, ja tänään se oli ostanut minulle viinipullon ja kakun viimeisen iltani kunniaksi. (Kakkupakettiin oli vieläpä kirjoitettu: "Happy that you're leaving. You're special!" Eli "Kiva, että lähdet. Olet erityinen.")

Irlantilaista pataa, johon kuuluu dipata vaaleaa leipää.

Huoneessani asuu kaksi saksalaista tyttöä, joista on tullut todella suuri osa jokapäiväistä elämääni. Britta ja Sabrina ovat pitäneet minusta erityistä huolta etenkin sen jälkeen kun Nina lähti. He pyytävät minua mukaansa piknikille, laittamaan ruokaa kanssaan ja käpertymään sohvalle teekupposen kanssa. Hekin osaavat olla toisinaan äänekkäitä ja puhuvat paljon saksaa keskenään, mutta se on ihan ymmärrettävää kun talossa on muutenkin niin paljon saksalaisia. Olen eritoten kiintynyt huoneessani asuviin ruotsalaistyttöihin, Hannaan ja Lisaan. Heidän kanssaan on todella helppoa olla ehkä juuri siksi, että edustamme pientä skandinaavivähemmistöä. Kerran aloin jopa puhua ruotsia Hannan kanssa kun ärsyynnyin siihen, että kaikki saksalaiset puhuivat seurassani omaa kieltään. En olisi koskaan uskonut ystävystyväni niin hyvin rakkaiden länsinaapureiden kanssa... :)

Hanna & Lisa

Sabrina & Britta

Enkä tietenkään voi jättää mainitsematta hostellin kahta muuta suomalaisvahvistusta, jotka ovat pitäneet minua järjissäni täällä Ninan poissaollessa! Poikien kanssa kun hoilaa suomalaisia lauluja niin rakas kotimaa ei tunnu enää niin kovin kaukaiselta. Yksi päivä menin ihan sekaisin kun huomasin, että Eemin ruokahyllyssä oli Oululaisen hapankorppuja :)

Huomenna perjantaina minulle koittaa lähtö täältä hostellista. Tänään juhlistamme viimeistä iltaani laittamalla Sabrinan kanssa porukalle ison läjän lettuja. Toivon todella, että vielä jonain päivänä tapaan joitakin näistä ihmisistä joissain merkeissä. Lähden viikonlopuksi takaisin Cairnsin rannikkokaupunkiin, josta lennän sitten maanantaina keskelle aavikkoa katsomaan alkuasukkaiden pyhää kiveä Ulurua. Keskiviikkona matkani jatkuu takaisin lähtöpaikkaan Sydneyyn, jonne myös rakas ystäväni Nina tulee minua saattamaan. Mutta siitä lisää ensi viikollla...

Eläimellistä menoa

Olen nyt elellyt viikon ilman rakasta ystävääni Ninaa. Aika kuluisi varmasti hieman nopeammin, jos saisin tehdä useampana päivänä töitä, mutta etenkin tällä viikolla on ollut hyvin hiljaista. Ninalla menee kuitenkin ihan hyvin Perthissä ja minullakin on täällä Athertonissa seuraa, joten enköhän selviä!

Viikko sitten kävin siivoamassa erään kukkakauppiaan taloa. Se oli kyllä hieno päivä, sillä sain syöttää heidän varastossaan asuvaa opossumia nimeltä Paddy! :) Ninan kanssa ihmettelimme Darwinissa usein tätä oravaa muistuttavaa eläintä, ja nyt pääsin tutkiskelemaan sitä lähemmin.

Hostellimme asukkaat ovat päässeet kohtaamaan muitakin eläimiä viimeaikoina... Ensinnäkin meidän tyttöjen huoneessa kuljeskeli viime viikolla hiiri syömässä eväitämme. Sunnuntaina kohtasimme myös epämiellyttävän yllätyksen kun Hannan ja minun vuoteesta löytyi verta imeviä ötököitä. Olen aina kuvitellut että nämä kuuluisat bedbugsit ovat mikroskooppisen pieniä, mutta hyvinsyöneinä ne ovatkin punkin kokoisia. Niiden löytyminen selittää myös kutisevat puremajäljet, joita minulla ja Ninalla on ollut käsivarsissa ja jaloissa. Ällöttävää. Ruaire lupasi ottaa asian hoitaakseen, mutta ainakaan tähän mennessä mitään ei ole tehty ötököiden poistamiseksi. Luotan siihen, että kun Jin tulee lomaltaan takaisin, niin kaikki meidän vaatteemme pestään ja kuivataan, ja patjamme ja huoneemme suihkutetaan myrkyllä.

Niin ja tämän lisäksi pari hostellin asukasta on joutunut hämähäkin ja käärmeen puremaksi. Molemmissa tapauksissa kyseessä ei ole ollut myrkyllinen eläin, mutta kun täällä Australiassa on niin paljon vaarallisia eläimiä niin aina täytyy olla varovainen.

Viime viikolla kävin katsastamassa läheisen Lake Tinaroon maisemia neljän ranskalaispojan kanssa. Järvimaisemista tuli melkein oma ihana kotimaa mieleen! Minä pääsin veneilemään Ruairen perheen kanssa ja pojat roikkuivat vuorotellen veneen perässä donitsin kyydissä :) Tuntui tosi hyvältä päästä hostellin seinien sisältä rentoutumaan rannalle, ottaa lisää valokuvia, grillata hyvää ruokaa ja nauttia Australian lämmöstä.

Viimeinen kuukausi

Täällä sitä edelleen ollaan! Olen ihme ja kumma alkanut kiintyä tähän paikkaan ja kotiutunut ihan hyvin. Ehkä se, että viikot kuluvat niin rutiinilla on tehnyt tehtävänsä. Minulla on ollut edelleen vain kaksi päivää viikossa oikeita töitä (kävin jo nurisemassa tästä Jinille, sillä minusta on väärin, että olen ollut täällä kohta kuukauden ja saan silti vähemmän töitä kuin viime viikon tulokkaat), mutta saan sentään siivota hostellia viikonloppuisin. Viikonloppusiivoojia ei jostain kumman syystä ole kovin paljon, koska kaikki asukkaat juhlivat vaivalla ansaitsemansa palkan sileäksi perjantaina ja lauantaina. Minulle on taas tärkeämpää säästää ja kerätä rahaa loman viimeistä matkaa varten.

Kiipesimme viime perjantaina Ninan kanssa Halloran's Hillille, joka on vuosikymmeniä sitten sammunut tulivuori. Näköalapaikalla oli todella kauniita maisemia, ja tuntui hyvältä päästä käyttämään kameraakin pitkästä aikaa. (En valitettavasti viitsi edes yrittää lisätä kuvia tänne blogiin näin onnettomalla nettiyhteydellä…). Lauantaina otimme taas suunnaksi läheisen Platypus Parkin, jossa pitäisi nimensä mukaisesti nähdä vesinokkaeläimiä! Puisto oli kyllä kaunis, mutta käytännössä siellä oli vain lampi, jossa uiskenteli meille tuntemattomia lintuja ja yksi kilpikonna. Huonekaverimme sanoivat myöhemmin nähneensä siellä myös gekkoja, joten ehkä satuimme paikalle vesinokkaeläinten päiväuniaikaan…

Torstaina meidän on Ninan kanssa erkaannuttava taas toisistamme, sillä Nina on saanut töitä aivan Australian länsirannikolta Perthistä. Eräs suomalaisperheenäiti otti Ninaan yhteyttä facebookin kautta. Hän etsi pikaisesti uutta au pairia perheeseensä, jossa on kolme Thaimaasta adoptoitua poikaa. Ninan tarvitsee käytännössä vain huolehtia perheen nuorimmasta pojasta vanhempien ollessa töissä. Paikka on erinomainen siinä mielessä, että au pair saa täyden ylläpidon, sata dollaria viikossa taskurahaa, viikon loman elokuun lopulla meidän yhteistä matkaamme varten ja vakituisen työpaikan itselleen marraskuuhun asti. Minua tietysti harmittaa hirveästi se, että joudumme taas erillemme ja tällä kertaa jopa kolmeksi viikoksi, mutta tilaisuus on Ninalle niin hyvä, että siihen kannattaa tarttua. Ja enköhän minä täällä hostellissa pärjäile kahden suomalaispojan ja ihanien ruotsalaistyttöjen kanssa… :D Saamme myöskin tekstailla Ninan kanssa ilmaiseksi - JEE!

Viikkoa myöhemmin...

On taas vuokranmaksupäivä. Tuntuu aina, että vastahan minä sen eilen maksoin. Toisaalta aika ainakin kulkee nopeasti kun eletään viikko kerrallaan. Olin taas tiistaina ja keskiviikkona tarroittamassa banaaneja, ja toivon hartaasti, että tästä on kehkeytynyt minulle se "vakityöpaikka." Olen jo tottunut työtahtiin ja tykkään kovasti työnantajastani ja työkavereistani. Ainoa ärsyttävä asia on se, että kukaan ei muista/osaa/vaivaudu opettelemaan etunimeäni… Aina kun työkavereiden pitäisi pyytää minua esimerkiksi lykkäämään pahvilaatikoita hihnalla eteenpäin, he käskevät irlantilaisen työkaverini välittää viestin minulle, koska työskentelemme vastakkain. Toisinaan muistamista helpottaa se, että tavaan nimeni kirjain kirjaimelta, mutta englanninkielisten on jostain syystä vaikea käsittää kaksoiskonsonanttia. Banaanifarmilla kiertää varmaan niin paljon eri työntekijöitä, etteivät työkaverit sitten vain viitsi nähdä vaivaa opetellakseen vaikeaa ja eksoottista nimeäni ulkoa. Toisaalta minulle on ihan sama mitä versiota nimestäni käytetään, kunhan minulle vain puhuttaisi suoraan. Olen niin kateellinen Ninalle, jonka nimi on kansainvälinen...

Työviikkoni vaikuttaisi olevan nyt sitten tältä erää ohi. Koskaan ei kuitenkaan tiedä, tuleeko joltain farmilta lisää ilmoituksia työpaikoista. Hostellissamme on seinällä lista, jossa näkyy kaikkien asukkaiden nimet ja työpäivät. Vaikka koko viikko näyttäisi tyhjältä, Jinille ja Ruairille saatetaan ilmoittaa muutaman tunnin varoitusajalla, että jonnekin tarvitaan työvoimaa. Usein tällaiset äkkilähdöt tulevat loppuviikosta. Pääsin viime viikolla pariksi päiväksi nostamaan perunaa, ja Ninakin lähti juuri hetki sitten kurpitsamaalle. Näistä töistä maksetaan usein vielä käteisellä, jolloin niistä ei tarvitse maksaa veroa.

Toisaalta, jos asuu täällä hostellissa ilman vakituista työpaikkaa ja joutuu odottelemaan näitä viimehetken sijoituksia, niin aika täällä Athertonissa käy helposti pitkäksi. Kaupunki on niin pieni ja kaukana kaikkialta (ainakin näin suomalaisen mittakaavalla), ettei täällä ole juuri tekemistä. Olemme Ninan kanssa lukeneet jo ison läjän kirjoja (useimmissa hostelleissa on kirjojenvaihtohylly, josta saa ilmaiseksi viedä lukemista ja jättää vanhoja kirjoja tilalle), ja seuraavaksi alamme käydä läpi elokuvia, joita saimme kopioida brittiläisten asukkaiden ulkoiselta kovalevyltä.

Ei siis kovin ihmeellistä päivitystä tällä kertaa… Hostellin internetyhteyskin on niin huono, etten pysty laittamaan kuvia paikasta. Hyvin kuitenkin menee ja meille on kehittynyt omanlaisemme arki täällä hostellissa. Palaamisiin!

Töitä ja inhoa Athertonissa

Olemme viimein löytäneet Ninan kanssa taas toisemme! Lykkäsin blogin päivittämistä ihan tarkoituksella siihen asti, että on jotain kerrottavaa. Minulla ei ollut paljon onnea Cairnissa työnsaannin kanssa (pääsin jopa yhteen työhaastatteluun, mutta en tullut valituksi), joten seurasin torstaina Ninaa Athertonin pikkukaupunkiin. Tänne pääsee Cairnsista kätevästi bussilla parissa tunnissa, mutta ihmetykseksemme sää on täällä aivan erilainen! Siinä missä Cairnsissa on päivisin +25 astetta (tosin viileällä merituulella) ja öisin noin +12, täytyy Athertonissa kulkea pitkähihainen päällä ja nukkua öisin villasukat jalassa ja kuumavesipullo kainalossa! Suosittelen kaikkia Australiaan matkustavia ottamaan huomioon sen, että talvisin tämä maa ei todellakaan ole pelkkää auringonpaistetta. Minulle oli onneksi kerrottu tästä etukäteen, vaikka Nina kovasti väittää että kaikki tämä tuli yllätyksenä... Viileys ei olisi suomalaiseen talveen tottuneelle muuten mikään ongelma, mutta Australiassa rakennuksia ei eristetä samalla tavalla kuin siellä kotona. Kylmyys on ihan ymmärrettävää ulkona, mutta se tuntuu paljon pahemmalta kun sisälläkään siltä ei pääse pakoon.

Asumme nyt Atherton Travellers Lodge -nimisessä hostellissa, joka on samalla työnhakukeskus. Hostelli on vähintäänkin mielenkiintoinen... Paikkaa pyörittävät Jin ja Ruaire, joista jälkimmäinen ei itse asu täällä, mutta tuntuu vastaavan asioista ja päättävän siitä, kenet sijoitetaan mihinkin työpaikkaan. Maksamme vuokraa viikoittain, ja jokaista työpäivää kohti vuokra nousee. Minä sain ensimmäisenä viikonloppunani hostellia siivoamalla pienennettyä vuokraani. Hostellin kylppäreissä ei ole ikkunalaseja (eli aamulla ei tee kauheasti mieli suihkuun). Keittiössä on vallalla jatkuvasti pienoinen kaaos: koska suurin osa ihmisistä ei vaivaudu pesemään omia tiskejään, niin kaikkia ruuanlaittovälineitä säilytetään likaisina ulkona. Aina kun tekee mieli laittaa ruokaa, on ensin tiskattava astiat sitä varten. Ja ainiin – torakat ovat jälleen palanneet keskuuteemme. Välinpitämättömyys siisteydestä on toivottavasti katoamassa tämän viikon aikana, sillä paikan vanhimmat asukkaat ovat jatkaneet matkaansa. Ruaire pesetytti kaikki ulkona seisseet astiat ja uhkasi, että kaikkien on sakkojen uhalla tästä lähin pestävä astiat käytön jälkeen. Niinkun mielestäni pitäisi ollakin. Hostellin asukkaat ovat kyllä todella mukavia - etenkin aasialaiset, joita täällä on paljon. Vielä maanantaihin asti täällä oli pieni ruotsalaiskommuuni, ja tiistaiaamuna tapasin ensimmäisen suomalaisen!

Sunnuntaina keittiöön ilmestyi seuraavan viikon työvuorolista. Minulle on löytynyt töitä banaanifarmilla, mutta Ninalle ei mitään. Tuntuu katkeransuloiselta olla onnellinen siitä, että viimein pääsee tienaamaan rahaa, kun samalla kun toinen joutuu vain nököttämään hostellissa ja maksamaan siitä kallista hintaa.

Nyt keskiviikkona olen ollut kaksi päivää töissä. Paikat ovat todella kipeät työpäivien jälkeen, mutta en voi valittaa. Käyn farmilla neljän muun asukkaan kanssa. Työt alkavat puoli seitsämältä ja kestävät neljään. Työpäivän aikana pidetään yksi puolen tunnin tauko ja yksi tunnin lounastauko. (On ikävä kahvitaukoja...) Käytännössä seison koko päivän liukuhihnan äärellä ja lätkin banaaneihin erilaisia tarroja painavalla liipasimella riippuen siitä, ovatko ne ykkös-, vai kakkoslaadun banaaneja. Työ on hyvin yksinkertaista, mutta alussa sen kanssa oli paljon totuttelemista. Vekotin on sitä paitsi niin painava, että ensimmäisen päivän jälkeen en ollut pystyä suihkussa käymään kun joka paikkaan koski niin paljon. Liipasimen painoon tottuu kuitenkin ennen pitkää. Palkkaa maksetaan kerran viikossa ja tällä maatilalla se sattuu olemaan perjantaisin. Töitä tulee olemaan tulevaisuudessa sen mukaan, miten banaaneja riittää. Luotan kovasti siihen, että elokuussa sesonki vilkastuu entisestään ja työskentelystä saattaisi jäädä jopa käteen jotain.

Yritän saada päivityksiä aikaan kerran viikossa. Vuokraan sisältyy kolme tuntia nettiaikaa viikossa, joten kovin paljon täällä ei turhaan koneella istuskella.

Kohta matkani on puolessa välissä! Ihmeellistä.

Kuinka hankkia töitä Australiassa...?

Juhannuksen jälkeen olemme ryhdistäytyneet töiden etsijöinä. Saimme viimein hankittua veronumeromme puhelimitse (ne eivät ehtineet tulle Sydneyyn meidän aikanamme). Lisäksi olemme kiertäneet ansioluetteloidemme kanssa Cairnsin keskustassa, käyneet työnhakuesitelmässä ja antaneet tietomme eräälle työnhakija-agentille, jolta toivomme yhteydenottoa viikon sisällä. Australian verovuosi vaihtuu juuri kesä-, ja heinäkuun vaihteessa, joten kaikkein helpoimmalla pääsisi jos aloittaisi työskentelyn vasta heinäkuun puolella. Siten ei tarvitsisi täytellä kahden eri verovuoden asioita.

Minulle paras vaihtoetho olisi, että saisin työskennellä 6 viikkoa - oli se sitten missä tahansa - jonka jälkeen jäisi vielä pari viikkoa aikaa matkustella (muun muassa Ulurulle), sekä tietysti tuhlata kaikki työllä ja tuskalla ansaitut dollarini :D Minä en kuitenkaan ole Australiassa kuin syyskuun alkuun, joten aikaa ei ole rajattomasti. Ninan tilanne on hieman erilainen. Koska Nina tahtoo saada toisen vuoden viisumin (Working Holiday -viisumi myönnetään normaalisti vain kerran elämässä), niin sen täytyy tehdä kolme kuukautta kausitöitä. Tästä syystä Nina etsii ennenkaikkea farmitöitä ja hedelmänpoimintaa.

Eilen saavutimme läpimurron työnhaussamme, kun eräästä Working Hostellista soitettiin Gumtree-ilmoituksemme perusteella. Working Hostellit toimivat niin, että niihin maksetaan viikoittaista vuokraa ja hostelli etsii sitten asukkailleen työpaikkoja lähistöltä. Työt kelpaavat yleensä toisen vuoden viisumihakemuksiin. Kun asukas pääsee töihin, tulee hostellille maksaa vielä jokaiselta työpäivältä palkkiota siitä, että he ovat sijoittaneet meidät töihin. Meille ilmoitettiin, että heti seuraavana päivänä pääsisimme Athertoniin nostamaan perunaa. Samana iltana hostelli kuitenkin perui paikan toiselta meistä. Olemme siis väliaikaisesti erossa toisistamme! Päätimme, että minä kiertelen vielä loppuviikon Cairnsin keskustassa työnhaussa, mutta jos mitään ei kuulu, niin seuraan Ninaa viikonloppuna Athertoniin.

Sillä aikaa ei auta kuin yrittää parhaansa.