Viikkoa myöhemmin...

On taas vuokranmaksupäivä. Tuntuu aina, että vastahan minä sen eilen maksoin. Toisaalta aika ainakin kulkee nopeasti kun eletään viikko kerrallaan. Olin taas tiistaina ja keskiviikkona tarroittamassa banaaneja, ja toivon hartaasti, että tästä on kehkeytynyt minulle se "vakityöpaikka." Olen jo tottunut työtahtiin ja tykkään kovasti työnantajastani ja työkavereistani. Ainoa ärsyttävä asia on se, että kukaan ei muista/osaa/vaivaudu opettelemaan etunimeäni… Aina kun työkavereiden pitäisi pyytää minua esimerkiksi lykkäämään pahvilaatikoita hihnalla eteenpäin, he käskevät irlantilaisen työkaverini välittää viestin minulle, koska työskentelemme vastakkain. Toisinaan muistamista helpottaa se, että tavaan nimeni kirjain kirjaimelta, mutta englanninkielisten on jostain syystä vaikea käsittää kaksoiskonsonanttia. Banaanifarmilla kiertää varmaan niin paljon eri työntekijöitä, etteivät työkaverit sitten vain viitsi nähdä vaivaa opetellakseen vaikeaa ja eksoottista nimeäni ulkoa. Toisaalta minulle on ihan sama mitä versiota nimestäni käytetään, kunhan minulle vain puhuttaisi suoraan. Olen niin kateellinen Ninalle, jonka nimi on kansainvälinen...

Työviikkoni vaikuttaisi olevan nyt sitten tältä erää ohi. Koskaan ei kuitenkaan tiedä, tuleeko joltain farmilta lisää ilmoituksia työpaikoista. Hostellissamme on seinällä lista, jossa näkyy kaikkien asukkaiden nimet ja työpäivät. Vaikka koko viikko näyttäisi tyhjältä, Jinille ja Ruairille saatetaan ilmoittaa muutaman tunnin varoitusajalla, että jonnekin tarvitaan työvoimaa. Usein tällaiset äkkilähdöt tulevat loppuviikosta. Pääsin viime viikolla pariksi päiväksi nostamaan perunaa, ja Ninakin lähti juuri hetki sitten kurpitsamaalle. Näistä töistä maksetaan usein vielä käteisellä, jolloin niistä ei tarvitse maksaa veroa.

Toisaalta, jos asuu täällä hostellissa ilman vakituista työpaikkaa ja joutuu odottelemaan näitä viimehetken sijoituksia, niin aika täällä Athertonissa käy helposti pitkäksi. Kaupunki on niin pieni ja kaukana kaikkialta (ainakin näin suomalaisen mittakaavalla), ettei täällä ole juuri tekemistä. Olemme Ninan kanssa lukeneet jo ison läjän kirjoja (useimmissa hostelleissa on kirjojenvaihtohylly, josta saa ilmaiseksi viedä lukemista ja jättää vanhoja kirjoja tilalle), ja seuraavaksi alamme käydä läpi elokuvia, joita saimme kopioida brittiläisten asukkaiden ulkoiselta kovalevyltä.

Ei siis kovin ihmeellistä päivitystä tällä kertaa… Hostellin internetyhteyskin on niin huono, etten pysty laittamaan kuvia paikasta. Hyvin kuitenkin menee ja meille on kehittynyt omanlaisemme arki täällä hostellissa. Palaamisiin!

Töitä ja inhoa Athertonissa

Olemme viimein löytäneet Ninan kanssa taas toisemme! Lykkäsin blogin päivittämistä ihan tarkoituksella siihen asti, että on jotain kerrottavaa. Minulla ei ollut paljon onnea Cairnissa työnsaannin kanssa (pääsin jopa yhteen työhaastatteluun, mutta en tullut valituksi), joten seurasin torstaina Ninaa Athertonin pikkukaupunkiin. Tänne pääsee Cairnsista kätevästi bussilla parissa tunnissa, mutta ihmetykseksemme sää on täällä aivan erilainen! Siinä missä Cairnsissa on päivisin +25 astetta (tosin viileällä merituulella) ja öisin noin +12, täytyy Athertonissa kulkea pitkähihainen päällä ja nukkua öisin villasukat jalassa ja kuumavesipullo kainalossa! Suosittelen kaikkia Australiaan matkustavia ottamaan huomioon sen, että talvisin tämä maa ei todellakaan ole pelkkää auringonpaistetta. Minulle oli onneksi kerrottu tästä etukäteen, vaikka Nina kovasti väittää että kaikki tämä tuli yllätyksenä... Viileys ei olisi suomalaiseen talveen tottuneelle muuten mikään ongelma, mutta Australiassa rakennuksia ei eristetä samalla tavalla kuin siellä kotona. Kylmyys on ihan ymmärrettävää ulkona, mutta se tuntuu paljon pahemmalta kun sisälläkään siltä ei pääse pakoon.

Asumme nyt Atherton Travellers Lodge -nimisessä hostellissa, joka on samalla työnhakukeskus. Hostelli on vähintäänkin mielenkiintoinen... Paikkaa pyörittävät Jin ja Ruaire, joista jälkimmäinen ei itse asu täällä, mutta tuntuu vastaavan asioista ja päättävän siitä, kenet sijoitetaan mihinkin työpaikkaan. Maksamme vuokraa viikoittain, ja jokaista työpäivää kohti vuokra nousee. Minä sain ensimmäisenä viikonloppunani hostellia siivoamalla pienennettyä vuokraani. Hostellin kylppäreissä ei ole ikkunalaseja (eli aamulla ei tee kauheasti mieli suihkuun). Keittiössä on vallalla jatkuvasti pienoinen kaaos: koska suurin osa ihmisistä ei vaivaudu pesemään omia tiskejään, niin kaikkia ruuanlaittovälineitä säilytetään likaisina ulkona. Aina kun tekee mieli laittaa ruokaa, on ensin tiskattava astiat sitä varten. Ja ainiin – torakat ovat jälleen palanneet keskuuteemme. Välinpitämättömyys siisteydestä on toivottavasti katoamassa tämän viikon aikana, sillä paikan vanhimmat asukkaat ovat jatkaneet matkaansa. Ruaire pesetytti kaikki ulkona seisseet astiat ja uhkasi, että kaikkien on sakkojen uhalla tästä lähin pestävä astiat käytön jälkeen. Niinkun mielestäni pitäisi ollakin. Hostellin asukkaat ovat kyllä todella mukavia - etenkin aasialaiset, joita täällä on paljon. Vielä maanantaihin asti täällä oli pieni ruotsalaiskommuuni, ja tiistaiaamuna tapasin ensimmäisen suomalaisen!

Sunnuntaina keittiöön ilmestyi seuraavan viikon työvuorolista. Minulle on löytynyt töitä banaanifarmilla, mutta Ninalle ei mitään. Tuntuu katkeransuloiselta olla onnellinen siitä, että viimein pääsee tienaamaan rahaa, kun samalla kun toinen joutuu vain nököttämään hostellissa ja maksamaan siitä kallista hintaa.

Nyt keskiviikkona olen ollut kaksi päivää töissä. Paikat ovat todella kipeät työpäivien jälkeen, mutta en voi valittaa. Käyn farmilla neljän muun asukkaan kanssa. Työt alkavat puoli seitsämältä ja kestävät neljään. Työpäivän aikana pidetään yksi puolen tunnin tauko ja yksi tunnin lounastauko. (On ikävä kahvitaukoja...) Käytännössä seison koko päivän liukuhihnan äärellä ja lätkin banaaneihin erilaisia tarroja painavalla liipasimella riippuen siitä, ovatko ne ykkös-, vai kakkoslaadun banaaneja. Työ on hyvin yksinkertaista, mutta alussa sen kanssa oli paljon totuttelemista. Vekotin on sitä paitsi niin painava, että ensimmäisen päivän jälkeen en ollut pystyä suihkussa käymään kun joka paikkaan koski niin paljon. Liipasimen painoon tottuu kuitenkin ennen pitkää. Palkkaa maksetaan kerran viikossa ja tällä maatilalla se sattuu olemaan perjantaisin. Töitä tulee olemaan tulevaisuudessa sen mukaan, miten banaaneja riittää. Luotan kovasti siihen, että elokuussa sesonki vilkastuu entisestään ja työskentelystä saattaisi jäädä jopa käteen jotain.

Yritän saada päivityksiä aikaan kerran viikossa. Vuokraan sisältyy kolme tuntia nettiaikaa viikossa, joten kovin paljon täällä ei turhaan koneella istuskella.

Kohta matkani on puolessa välissä! Ihmeellistä.