Loppuaika

Noniin... Jokseenkin venähti tämä viimeinen päivitys. HUPS! :D Lähdettyäni Athertonista minulla oli jäljellä enää vain reilu viikko Australiassa. Kuten aiemmin vihjasinkin, niin viimeisenä etappina kävin tutustumassa Australian erämaahan. Lopulta palasin Sydneyyn, jossa en huonon nettiyhteyden takia päässyt päivittämään blogiani ennen lentoani takaisin Suomeen. Kotiinpäästyäni olen taas ollut melko kiireinen, niin blogiraapustelu on jäänyt vähemmälle huomiolle.

Tahtoisin kuitenkin kertoa tuosta viimeisestä isommasta reissustani, joka kruunasi koko kesän! Lensin Cairnsistä katsomaan kuuluisaa Australian outbackiä ja erämaata. Keskellä erämaata seisoo Uluru - yli 300 metriä korkea ja ympärysmitaltaan 10 kilometriä suuri hiekkakivi. Uluru (tai Ayer's Rock) oli kyllä henkeäsalpaava näky jo lentokoneesta. Katselin sitä maanantaina pariltakin eri näköalapaikalta hotellikeskittymän alueella, joka on siitä useamman kilometrin päässä. Vaikutuin myös itse erämaan luonnosta, koska se vastaa kaikista eniten sitä mielikuvaa, mikä minulla oli Australiasta. Hiekka on järjettömän punaista, luonto on karua ja päivät kuumia (tiistaina oli +34 lämpöastetta).

Desert Oak = Aavikkotammi

Ulurun "läheisyyteen" on rakennettu pieni asukas-, ja turismikeskittymä, jota kutsutaan Yularan kyläksi. Alue on hyvin tiivis, ja "keskustaan" käveli hostelliltani vartissa. Keskustasta löytyy posti, kauppa, pari kahvilaa ja ruokapaikkaa, käsityöliikkeitä ja matkamuistomyymälä. Kylässä järjestetään päivittäin turisteille ilmaisohjelmaa. Lomalaiset saavat muun muassa katsella aboriginaaliryhmän tanssiesitystä, kuunnella didgeridoon soittoa tai mennä opettelemaan bumerangin heittoa. Tapasin päivällä varmaan ainoan alueella pysyvästi asuvan suomalaisenkin... :) Hän kertoi, että Yularassa on hyvin tiivis asukasyhteisö ja yllättävän paljon lapsiperheitä. Kylässä on siten myös kirjasto, koulu ja jopa yliopistorakennus. Tapaamisemme oli varmaan enemmän elämys hänelle kuin minulle, sillä alueella pääsee hyvin harvoin puhumaan suomea.

Seuraavana päivänä heräsin ani varhain. Ennen auringonnousua ulkona on niin kylmä, että puin kahdet housut päällekäin... Ajoimme pienellä porukalla matkaoppaan kanssa näköalapaikalle nimeltä Talinguru Nyakunytjaku. Olin etukäteen lukenut vähän huonoja arvosteluja tuosta näköalapaikasta, eikä se oikeastaan ole ihanteellisimmassa paikassa Uluruun nähden jos haluaa saada upeita valokuvia auringonnoususta. Ulkona oli säkkipimeää, mutta saimme sen ansiosta ihastella eteläisen pallonpuoliskon tähtitaivasta ja aamun sarastusta.

Matkaa Ulurulle on tässä yli 20 kilometriä.

Auringonnousu

Nautittuamme nuotion äärellä aamiaista lähdimme ajamaan itse Ulurulle! Vierailu ylitti kaikki odotukseni. Oppaamme kierrätti meitä kahdessa eri paikassa kiven juurella ja kertoi niin Ulurun historiasta kuin alkuasukkaiden uskomuksista.

Hiekkakiven rosoinen pinta.

Puu, jolla on hyvin mielenkiintoinen tapa selvitä kuivassa maastossa.
Se uhraa jonkin oksistaan ja katkaisee sen veden kierron, jotta runko saa enemmän vettä.

Yksi Ulurun monista luolista.

Varjoja oli todella hauska seurata :)

Lempikohtani. Tähän muodostelmaan liittyi alkuasukkaiden tarina pyton-naisesta.

Myöhemmin päivällä kävin muuten vielä ruokkimassa kameleita läheisellä tilalla, joka järjestää kamelivaelluksia Ulurulle. Ne olivat hurjan herttaisia ja lupsakoita. Opin tuolla reissulla, että Australiassa on eniten luonnossaeläviä kameleita maailmassa. Se on aika ironista siksi, että kamelit on alunperin tuotu Australiaan arabimaista, mutta koska niillä ei ole siellä luontaisia vihollisia, niiden lukumäärä on vuosien myötä kasvanut jo pariin miljoonaan.

Keskiviikkona minun oli aika hypätä jälleen lentokoneeseen ja palata sinne, mistä koko matkani alkoi - Sydneyyn. Nina tuli Perthistä asti minua saattamaan! Meistä molemmista tuntui, kuin olisimme palanneet kotiin. Sydney on upea ja eläväinen kaupunki, jossa on aina tekemistä. Kiertelimme kaupungissa pari päivää katsellen lisää nähtävyyksiä, ostellen tuliaisia (sattuipa talviale sopivasti!) ja viettäen mahdollisimman aikaa yhdessä kun vielä ehdimme. Saimme etukupongin Darling Harborissa olevaan IMAX-teatteriin, jossa on ilmeisesti maailman suurin valkokangas. Pakko myöntää, että elokuvakokemus oli juuri niin hieno kuin olen kuullut puhuttavan.

Mario ja Luigi

Nuita kahta tulee ikävä!

Tuntui todella ristiriitaiselta jättää Nina Central stationille ja istua itse alas metrojunaan. On pakko myöntää, että ilman tuota naista minun matkani olisi ollut paljon tylsempi. Ninalla on paitsi erinomainen suuntavaisto, niin myös jalo taito houkutella minut mukaansa kokeilemaan kaikkea uutta ja jännää! Ilman Ninaa en välttämättä olisi uskaltanut koskaan lähteä niin kauas kotoa kokonaiseksi kesäksi. Ninan seikkailuista voi lukea vielä blogissa Vegemitea ja vesinokkaelaimiä - suosittelen! (Ja kommentoikaa paljon, siitä se tykkää.)

Voi hyvin, rakas ystäväni <3